mul on ehkä ensimmäistä kertaa sellanen fiilis että haluun purkaa vähän tunteita tänne blogin puolelle. en tiiä sitte onko se hyvä juttu. paljastanko asioita liian henkilökohtasesti, saa nähä! mulla on pitkää ollu jo aika tyhjä olo, en varsinaisesti ikävöi henkilöä, vaan niitä kaikkia muistoja mitä koin tämän ihmisen kanssa. toisaalta oon onnellinen juuri nyt, juuri näiden ihmisten kanssa ketä mulla tällä hetkellä on ympärillä. toisaalta taas en. välillä tulee sellanen tunne että jotain puuttuu, joku iso osa mun elämästä. voin sanoa että ensimmäistä kertaa elämässäni mun sydän on särkyny. oon tehny paljon asioita mitä kadun ja nyt jos saisin valita, tekisin kaikki asiat toisin. näyttäisin joka päivä henkilölle kuinka paljon mä hänestä välitän, en satuttais ees vahingossa ja olisin täysin toisen luottamuksen arvonen. nyt oon oikeesti ymmärtäny, kuinka pitää oppia arvostamaan pieniäkin asioita elämässä, koska nyt kun kattoo taakse päin huomaa kuinka isoja asioita ne oikeesti oli.
toisaalta en taas ymmärrä miten tän ihmisen unohtaminen on niin vaikeeta. kyseistä henkilöä en tunne enää lainkaan, siitä on tullu kylmä, täysin välinpitämätön eikä pelkästään mua kohtaan vaan yleensäkkin elämää kohtaan. se ei oo enää rakastettava, sulonen ja kokonaisuudessaan täydellinen, niinku se joskus oli. oliko kaikki toi sitte vaa esitystä? mun ymmärrys ei ainekaan tähän asiaan riitä, miten joku ihminen voikin muuttua noin nopeesti ja radikaalisti. kuitenkin eniten tässä ikävöin sitä kuinka onnellinen mä olin ku mulla oli vielä tämä täydellisyys mutta tajusin sen kaiken vaan ihan liian myöhään. mun pitää kuitenkin vaan pysyä vahvana ja pystyä unohtamaan, koska mikään ei enää kuitenkaan toimis enää. mä kuitenkin vaan vihaan sitä kuinka en saa häntä mielestäni, vaikka kuinka haluisin. no nyt kuitenki mietin että pitäiskö tätä ollenkaa ees julkasta, kirjotinko liian henkilökohtasia asioita ja millaista paskaa tästä saa niskaan. mutta ehkä mä annan mennä.
